Iho- ja allergiasairaalan lääkäri ehdotti peruukkia, tai oikeastaan tiedusteli olisiko tyttö miettinyt tämmöistä. Olihan hän. Paljonkin. Tukkaa on juuri nyt vain korvasta korvaan n. 4cm paksuisen vannemaisen kaistaleen verran. Päälaki ja niska siis täysin kaljuina ollaan painettu menemään; tanssiharkoissa, koulussa, veljien fudismatseissa, kirjastossa, kaupoilla ja ihan kaikissa muissakin paikoissa.

Peruukkia mietitään silloin, kun tuntuu ettei jaksa muiden tuijotusta. Lapset tuijottavat, aikuisetkin, mutta aikuisia tyttö ei huomaa. Minä huomaan.

Näen usein sääliä. Näen usein ensin hämmästelyä, kuinka notkeasti tyttö tekee voltin tai muita temppujaan, sitten ihmetystä, kun aikuinen tuntuu miettivän miten tyttö on noin hyvässä kunnossa- kesken hoitojen. Sorrun näihin ajatuksiin, vaikka moni saattaa katsoa tyttöä ilman, että kaljua edes huomataan.

Nuoret ovat joskus kommentoineet:” makee tukka.” Luulleet kuulemma erikoiseksi väärinpäin toteutetuksi ananaskampaukseksi.. Yleensä näissä tilanteissa hymyilen vain ja kun tytär kysyy myöhemmin hämmästyneenä, yritän selittää mahdollisimman kauniisti tilanteen.

Väsyneenä, tai omien huolien keskellä on joskus vaikeaa jaksaa tukea tyttöä hänen kiukuissaan, on työnnettävä omat murheet syrjään, aina on löydyttävä aikaa ja ymmärrystä kun hiuksettomuus hatuttaa. Tämä joskus saakin omat ikävät tuntumaan pienemmiltä, kun katse kääntyy pieneen, joka kaipaa apua. Arki on välillä todella raskasta, mutta hiuksettomuuden aiheuttama suru seuraa myös lomalle. Käytimme melko ison siivun raksarahoista (talomme rappaukseen tarkoitetuista säästöistä) yhteiseen lomamatkaan aurinkoon. Auringon on sanottu tekevän hyvää tällekin ihosairaudelle. Meillä oli todella kiva matka, uitiin, käveltiin kaupungilla ja pelattiin fudista, nautittiin auringosta ja yhdessäolosta. Välillä tulee romahduksia, kuten silloin kun lomakohteen joka kadunkulmassa yrittäjänainen tarjoaa pieniä hiuslettejä. Tämä ei tietenkään meille sovi, sillä tytöllä on niin arka päänahka, ettei hänelle voi laittaa edes näihin jäljellä oleviin hiuksiin lettiä tai kahta. Itkuhan siitä tuli, sitten se unohtui hetkeksi, siihen seuraavaan kadunkulmaan asti.

Hotellin uima-altaalla näimme perheen, jolla oli vaikeasti vammainen poika. He näyttivät nautiskelevan lämmöstä perheen kesken, kuten mekin.  Tyttäreni huomasi pojan ja ihmetteli tämän tilannetta hieman sivussa ääneen minulle, kysyi miksi tällä hänen ikäisellään pojalla oli tutti suussa ja miten hänen äitinsä jaksaa nostaa pojan altaaseen, kun poika ei pysty itse liikkumaan. Tyttö oli kovin tunteellinen ja empaattisesti mietti tämän pojan kohtaloa. Hän totesi, että alopecia ei olekaan niin paha tauti. Tuntui samaan aikaan hyvältä ja pahalta.

Ennen nukahtamistani, mietin, oliko tyttäreni tuijottanut tätä altaalla olevaa poikaa? Miltä tämän pojan äidistä tuntuu, säälivät katseet. Heillä ei ole välttämättä kovin kauan yhteistä aikaa.

Jokaisella meillä on omat taistelumme. Miksi vähätellä tai suurennella.

Pitäisi muistaa olla kiitollinen elämästä. Nähdä asioita joita olemme saaneet yhdessä aikaan, eikä aina niitä tekemättömiä asioita. Rakastaa ja nauttia.