Toissa kesänä istuin mökillä keinutuolissa lasten ympäröimänä, olin raskauden tunneherkistämä, mutta uskoin pystyväni lukemaan ääneen Veljeni Leijonamielen lapsille. Kaikki lapset osasivat lukea, mutta minusta oli ihana katsella kolmea sisarusta, hetkenä jolloin he eivät lyöneet toisiaan. Ilmassa ei leijunut kilpailuhenkeä tai ns. sisarusrakkautta, joka meillä ilmenee tönimisenä, uhkailuna ja jatkuvana riitelynä. 😉 Tartuin kirjaan ja aloitin pontevasti, yritin eläytyä tekstiin ja luin kirjaa värikkäällä äänellä. Tiesin, että mieheni kuuli meidät, vaikkakin vain osittain, sillä hän valmisti toisessa huoneessa meille päivällistä. Teksti vei taas mukanaan ja jossain siinä Joonatanin kuoleman ja ennen Korpun siirtymistä Nangijalaan, olin ottanut tuolissa takakeno asennon ja ulvoin kurkku kohti kattoa. Kyyneleet valuivat korville, en pystynyt lopettamaan. Aloin nauraa, se on kai tapani peittää itkuani, silloin kun minua nolottaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, jos migreenikohtausta ei lasketa, kun lapset näkevät minun huutoitkevän. Mies antoi kuulua melko kovaa keittiöstä, yli paistinäänten, että hän voisi hyvin jatkaa vaikka heti syötyämme siitä mihin Äiti jäi. Voi Äiti, nuorempi poika halaa ja pyyhkii kyyneleitä, tyttö tarttuu poskistani kiinni ja koen empatian laskeutuvan ylleni. Esikoinen katsoi hämmästyneenä ja kysyi itkinkö vai nauroinko, sattuiko minuun? Hän piti kirjaa surullisena, mutta ei osannut tulkita minua. Tunsin häpeäväni, vaikka en ymmärtäny oikeastaan miksi. Lapset näkivät kun olin surullinen. Outo tunne.

Minulle tulee tämä sama tunne, kun olen surullinen tyttäreni hiustenlähdöstä. Välillä itken, teen sen täysillä. Itken niin lujaa, että koko keho tuntuu luhistuvan surun alle. Hakkaavaa itkua. Koen olevani täysin voimaton, lyöty ja maahan alistunut, sitten rauhoitun. Itkua seuraa häpeä, kuinka voin olla niin pinnallinen pelle, että tosissani nyt nyyhkiä kikerrän viimeisetkin pisarat itsestäni tämän kohtaamani suuronnettomuuden keskellä? Lyön itseäni ajatuksissani avokämmenellä poskelle ja toisellekin puolelle. Muistutan peilikuvaani sodasta, köyhyydestä, sairauksista, pahuudesta ja kaikesta muusta, minkä takia voisin kyynelehtiä juuri nyt.

Tyttäreni sairauteen ei kuole. Nykyään Alopecia määritellään sairaudeksi, se ei ole enää ”vain kosmeettinen haitta.” Tietoa pälvikaljusta ja sen eri muodoista on helpommin löydettävissä ja sen avulla saa muut ymmärtämään tilannetta paremmin. Monet tulevat silti kiusatuksi. Mielestäni on hienoa kun ihmiset ovat erilaisia ja näen rohkeutta teineissä, jotka uskaltavat olla erilaisia. On silti täysin eriasia olla erilainen tahtomattaan, silloin saattaa kuulla vaikka koulun käytävällä sairastavansa syöpää tai olevansa ällökalju. Sitten tulee hetkiä, jolloin saattaa alkaa itsekin uskomaan olevansa inhottava, tai vielä kauheampaa, pelkäämään kuolemaa.

Vanhemmat pelkäävät enemmän lastensa tulevan kiusatuksi, jopa enemmän kiusaamista, kuin lastensa kuolemaa.