2017 uusi vuosi vanhoilla haasteilla

Minulla on ehkä helpompi puhua lapselle alopeciasta kun ikää on nyt hieman enemmän, tyttö täytti 8 vuotta viime joulukuussa. Diagnoosin saatuaan, pari vuotta sitten, hän ei jaksanut keskittyä kuin senhetkiseen harmitukseen. En ole varma kuunteliko hän silloin pienempänä kovinkaan paljon, kun selitin miksi hiukset lähtee, mutta luulen että sain jotain rauhoittavaa sanottua pahimpina hetkinä. Olen keskittynyt noin vuoden pelkästään positiiviseen kannustamiseen ja itsetunnon kohentamiseen. Aikaisemmin puhuin pienissä osissa mikä tämä Alopecia oikein on ja kerroin hiljalleen taudin eri muodoista. Koin, että hän pystyi vähitellen tietoa käsittelemään ja tosiaan ymmärtämään kuinka hanurista on, että me aikuisetkaan emme tiedä kasvaako takaisin tai lähteekö kaikki jne. ”Olet hyvä juuri tuollaisena, kaunis sisältä ja ulkoa” riittää ja tuntuu tarttuvan häneen itseensäkin. Eilen tyttö katsoi peilistä itseään ja totesi olevansa söpö. ❤️

Huomaan, että ulkoinen olemus tytöllä on tullut nyt tärkeämmäksi kuin aikaisemmin.

Pystyn nykyään puhumaan asiasta herkistymättä kyyneliin, mutta olen kyyneleiden sijaan saanut paljon turhautumisesta johtuvaa kiukkua itseeni. Minua niin sylettää aikuiset, jotka kertovat minulle kaikenmaailman keinoista, joita minun olisi hyvä tyttärelleni kokeilla. Eiväthän ihmiset pahaa tarkoita, myötätuntoisesti ehdottavat hoitoa tai jotain mielettömän älytöntä uutta keinoa tietämyksensä mukaan. Yleensä vain kuuntelen kohteliaasti, sitten keskustelun jälkeen kaipaan vertaistukea. Muiden alopeetikkojen vanhemmilta some-ryhmästä tai kansainvälisiltä sivuilta olen välillä kysellyt turhautuneena: ”olihan niin, että olen kääntänyt kaikki kivet?”

Olenko varmasti tehnyt kaiken auttaakseni lasta? Toiminko oikein? Onko jotain mitä voin vielä tehdä?
Varaan pian koulupsykologilta ajan, jotta pääsemme juttelemaan jonkun ulkopuolisen kanssa yhdessä. Tämä siksi, että tarvitsen itse apua, sanoja ja tapoja joilla tukea häntä.
Minä olen kertonut hänelle, että en tiedä täysin miltä hänestä tuntuu päivittäin, kun hän on erilainen kuin ystävänsä tai muut lapset. Kerroin kuitenkin, että tämä tauti koskee meitä kaikkia. En halua, että hänestä tuntuu, että hän on yksin surun kanssa. Päätin aluksi, etten itke tätä asiaa hänen nähden.. Olen kuitenkin nyt tilanteen pahentuessa sortunut, silmät kosteina kertonut, että minuun sattuu todella paljon nähdä hänet surullisena. Sanonut, että vaihtaisin hiuksia hänen kanssaan heti jos voisin (tässä kohtaa olemme nauraneet, sillä hänestä minun tukkani hänen päässä olisi todella hölmö kivarapöheikkö). Olen kertonut, että toivoisin hänen näkevän itsensä sellaisena kuin minä näen hänet tai hänen ystävänsä näkevät hänet.
Vinkki muille kohtalotovereille, tai muuten vain lapsen itsetunnon kohentamiseen:  syntymäpäivien aikaan laitoin sinitarralla seinään ison tyhjän paperin. Kirjoitin siihen tytön nimen näkyvästi punaisella. Laitoin sinitarralla mustan tussin kiinni seinään ja kerroin synttärivieraille, että juhlien aikana paperiin saa kirjoittaa positiivisia adjektiiveja synttärisankarista (kerrattiin myös mikä on adjektiivi 😀). Meillä on välillä aamut ja varsinkin nukkumaan menot hankalia, silloin on ollut helpottavaa mennä seisomaan itkevän tytön taakse julisteen eteen. Välillä olen pitänyt luhistumassa olevaa tyttöä olkapäistä kiinni ja melkein huutanut hänen itkunsa yli: ”katso kuka sinä olet! Näkyykö tuolla paperissa lainkaan semmoisia sanoja miltä sinusta nyt tuntuu (kalju/ ällö/ ruma)?” Ei. Siellä lukee: ihana. Kaunis. Notkea. Söpö. Rakas. Lukuisia muita tytöille tärkeitä ja tämänhetkisiä ylistyssanoja.💗 Juliste on nykyään tärkeä. Aijon tehdä muille lapsille samanlaisen, silloin keskenään riitelevät isoveljetkin saavat kirjoittaa toisistaan jotain positiivista! 😀 Tsemppiä tähän päivään!

Katse eteen ja suupielet ylöspäin!

P.s olemme menossa lääkäriin iho-ja allergiasairaalaan, jossa otamme taas hieman kokeita ja poissuljemme mahdollisesti muita puhjenneita autoimmuunitauteja. Pyydämme maksusitoumuksen peruukkiin, sekä pääsen kyselemään toisten lääkärien mielipidettä ruokavalion vaikutuksesta ja kannattaako sitä tässä vaiheessa muuttaa. On suositeltu vehnätöntä, mutta lausuntoa koulun keittiöön vietäväksi emme ole vielä saaneet.

Kaikki tuntuu kääntyvän päälaelleen

Tyttö puhuu innoissaan ketä aikoo kutsua 6- vuotis syntymäpäivilleen, hän on saanut paljon uusia ystäviä esikoulusta. Syntymäpäiviin on vain n. puoli vuotta aikaa. On kiva suunnitella ajoissa. Olisi hyvä olla jo valmis, tehdä kaikki heti, harmi kun on syntynyt niin myöhään. Hän viettää paljon aikaansa ylösalaisin, seisoo päällään käsillä tukien jalkapallokentällä, puistossa, tai oikeastaan ihan missä vain näin luettelemiselta aikaa säästääkseni.

Esikoulussa ei monikaan seisonut päällään, siellä tehtiin muita upeita asioita ihan itse, ilman apua. Kaikki muut osasivat näitä uusia taitoja, paitsi tyttäreni, näin hänestä tuntui. Oli siis opeteltavaa. Ponnari ja letittäminen. Lukeminen ja kirjoittaminen. Kengännauhojen sitominen. Uiminen altaan päästä päähän, se vasta olikin jännittävää, nämä muut asiat painoivat myös mieltä. Ei ole kiirettä, ei ollenkaan, eskarissa ja koulussakin näitä taitoja vielä opetellaan. Sanoin tämän useasti pientä päätä silittäen, enkä huomannut isoa huolta ja stressiä, joka tytöllä oli. En huomannut hiustenlähtöäkään.

Kun pää ei ole maata vasten, silloin on aikaa letittää tukkaa ja leikkiä kampaajaa. Olin leikeissämme vuorostani kampaaja, silloin huomasin takaraivolta lähteneen tukkaa, siihen aikaan tyttö jo osasi sitoa lenkkarit, lukea ja laittaa tukan ponnarille. Merkillistä, onko hiusraja ollut aina näin korkealla, korvasta toiseen korvaan, onko niska aina näkynyt kaljuna?

Lääkäri saattaa ihan ensin epäillä sieni-infektiota jos lapsi viettää useinkin aikaa pää milloin missäkin maassa.. Asia selviää rapsutustestillä, helppoa ja melko nopeaa. Kun testi on toistamiseen puhdas, eikä verikokeissa löydy mitään kummallista, iho- ja allergiasairaalan lääkäri voikin melkein vilkaisulla todeta kyseessä olevan pälvikalju, alopecia, joka tätä nykyä on alueellinen. Näkyy uutta karvankasvua, joten kenties tämä oli tässä. ”Unohtakaa koko juttu, voi olla, ettette kohtaa kaljuuntumista enää ikinä.”

Kalju tyttö. Ärsyttävä esteettinen haitta pienellä  tytöllä, mitä kaikki ajattelisivat? Aikuiset ohikulkijat huomaisivat ja ajattelisivat varmaan jotain ikävää meistä- sairas raukkaparka, varmaan syöpähoidoissa. Entä kaverit koulussa? Kiusaamista. Ruma kaljupää, erilainen ällö. Huh huh. Onneksi hiuksia kasvaa jo takaisin.

Pelkkiä (pinnallisia) huolestuneita ajatuksia toisensa perään.

Kaikki tuntuu kääntyvän päälaelleen. Yhtäkkiä hiuksetkin lähtee päästä.